11.10.2010 Lehtijuttuja ja leipomista

Sunnuntaina toivoin näkeväni Martin kirkossa 98-vuotiaan Päivö Parviaisen, mutta tuo vauhdikas herra olikin lupautunut toisaalle, mutta kahden kaimani Kuuselan Liisan ja Purhon Liisan johdattelemana oli hyvä vahvistua uskossa (olen siis Aino Liisa). Päivö Parviaista kuuntelin kerran Tampereella, kun hän puhui nuorille ihmisille ja kehotti heitä pysymään puhtaina seksuaalisesti ja varjelemaan itseään ja luottamaan siihen, että Jeesus ymmärtää nuorta ihmistä ja nuori ihminen tarvitsee Jeesusta elämänsä voimaksi. En muista sanatarkasti, mutta hänen rohkea, lapsenomainen luottamuksensa kosketti syvästi sydäntäni. Hän on hieno esimerkki siitä, kuinka Jumalan voimassa riittää intoa vielä lähes 100-vuotiaaksi asti julistaa ilon, toivon ja rakkauden sanomaa.

Tekstailin siinä kirkonpenkissä keskinäisiä rukouspyyntöjä erään ystävän kanssa ja samalla Martin kirkon alttaritaulu vangitsi minut ylösnousemuksen valonsäteisiin. Vaikka olen sitä useasti katsellut, ei se ole kulunut katselemisesta. Tuntuu kuin Golgatan kallion alla olisi juuri odottelemassa valtava voima ylösnousemuksen hetkeä. Mitä se minun elämässäni merkitsee? Olenko kova kallio vai sallinko Jumalan murtaa minua vastoinkäymisten tai oman syntisyyden tutkistelun kautta? Sitä koen jatkuvasti tarvitsevani, että pysyisi taju siitä, mitä merkitsee armo ja armahdettuna oleminen. Että siihen liittyy aina sovituksen ajatus, menneiden syntien täydellinen poispyyhkiminen Kristuksen veren kautta. Ihan helpolla ei siitä mankelista mennä lävitse.

Syksyinä päivinä on mukava pyöräillä sekä kauppaan että kirkkoon. Sunnuntaisin tulevat kolme aikuista lastamme yleensä syömään kanssamme ja kertomaan viikon kuulumisia. Luin Timo Junkkaalan kirjaa ”Osmo Tiililä, protestantti”, joka on n. 800-sivuinen, hyvin pientä fonttia. Yleensä ahmaisen kirjan päivässä tai parissa, mutta tämä vie kyllä useampia viikkoja. Sisältökin on useassa kohdassa ko. aikakauden teologisten virtausten esittelyä, jota ei ihan helpolla sulata. Toisaalta se on helppo tapa hahmottaa viime vuosisadan kirkollista historiaa.

Näinä päivinä olen kirjoittanut pari lehtikirjoitusta, mm. Salon seudun sanomat kyseli meiltä ehdokkailta kaksi kysymystä: mitkä ovat parhaimmat valttimme Turun piispanvaalissa ja mitkä mahdolliset heikot kohtamme – toimittajan tekemä lehtijuttu tullee ensi viikon alussa julki.

Luin Hirvosen Martin blogin www.kotimaa24.fi -sivustolta – se oli erittäin hyvä kirjoitus jumalanpalveluksen merkityksestä Martin omassa elämässä. Jotain samaa olen itsekin kokenut.

Jumalanpalvelus on myös aarre siksi, että siellä eri tavalla ajattelevat voivat elää yhteyttä todeksi ja olla tasaveroisina Kristuksen edessä ja yhteydessä Häneen ja rukoilla johdatusta ja voimaa tämän rakkaan kirkkomme rakentamiseen. Pidän jokaisesta jumalanpalveluksen kohdasta ja voisin jokaisesta niistä kertoa erikseen, mutta mainitsen nyt vain pari. Yksi on synnintunnustus. Se on kohta, jossa pulpahtaa mieleen useita vertauskuvia, mitä se itselle merkitsee: taakkojen jättämistä, puhdistautumista, puhtaasta vesilähteestä juomista, poutapilven keveyttä, puhtaisiin vaatteisiin pukeutumista. Iloitsen suuresti siitä, että Jumala ei halua jättää meitä taakkojemme alle ja syntiemme vangiksi vaan vapauttaa meidät iloon ja uuteen elämään.

Toinen kohta on se, kun ihmiset yhtä aikaa lähtevät penkeistä kohti alttaria ja ehtoollista. Olen usein seissyt alttarilla kyyneleet silmistä valuen liikuttuneena siitä, että näin suuri joukko haluaa tulla Kristusta kohtaamaan – ja enemmänkin, Hänet nauttimaan oman elämänsä voimaksi.

Kolmas on yhteinen virrenveisuu. Jotkut virret ovat niin kauniita sanoiltaan ja säveliltään, että niiden alkuperän täytyy olla taivaassa. ”Pyhä, pyhä, pyhä, suuri Jumalamme, aamun tullen sinulle me tuomme kiitoksen…” Laulaisin niitä vaikka kuinka kauan – ja nimenomaan yhdessä muiden kanssa. Siinä on yhtä aikaa esirukousta ja kiitosta, synnintunnustusta ja avunpyyntöä  eikä tarvitse itse etsiä sanoja ajatuksilleen – ja sävelten sylissä voi itsekin levätä ja tulla hoidetuksi. Jos minulta kysyttäisiin mielivirttä, luettelisin varmaan sata ensimmäistä mieleen tulevaa…

(Laulamisen iloa Mongolian maaseudulla Tsetserlegissä.)

Tänään meitä oli pieni joukko koolla Turun tupaillassani ja sen jälkeen leivoin pitkästä aikaa, mm. vaaleita pipareita. Huomenna on vuorossa Sylvään koululla Sastamalan tupailta, jonka alussa piipahtaa ystäväni, kirkolliskokousedustaja ja muusikko Pekka Simojoki.

Nyt katselen televisiosta Kurdistanin kauniita maisemia – tekstitys puuttuu, niin en oikein tiedä, mitä nuoret sotilastytöt puhuvat.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Comments are closed.