18.10.2010 Diili ja kriisi

Viime viikolla kuuntelin monien Jumalan palvelijoiden lauluja ja puheita: Pekka Simojoki lauloi mm.

”Yksi lammas on tallella tarhassa,
toiset ulkona hajallaan,
mutta paimenta ei se kiinnosta,
kun saa palkkansa ajallaan.
Yksi lammas on lämmössä nuotion,
syö ruohonsa vihreän,
mutta eikö se huoleta ketään, missä on
ne yhdeksänkymmentä yhdeksän?”

ja särkyneiden majatalosta, johon tullaan yöstä kyynelten kautta.

Antti Mäkitalo lauloi ”Tänne asti on tultu Hänen voimassaan, huomispäivästä vielä en tiedä, kyllä Jumala huolen pitää hulluistaan, vieköön minne Hän vain tahtookin viedä.”

Kun kuuntelin Pasi Jaakkolan, Pekka Heikkilän, Marjaana Perttulan ja Juhani Kapiaisen puheita, mietin, että tällaisten ajatusten ja rohkaisutaitojen pitäisi paremmin päästä kirkossamme näkyviin ja kuuluviin. Kuinka paljon paremmin voisimme, jos puhaltaisimme yhteen hiileen ja iloitsisimme armosta. Nämä kysymykset tulivat riipaisevan todellisiksi kuluneen viikon tuoman kirkon kriisin kautta.

Ennen kriisiä mietin, millaisia piispanvaalikuviot voisivat olla. Joku tupaillan osallistuja heitti idean, että piispaehdokkaat pitäisi laittaa television Diili-ohjelman tapaan testeihin, miten selviävät ja ratkaisevat eteen tulevia ongelmia. Piispapaneelit olivat varmaan eräänlainen testi, mutta siellä olisi voitu valitsijoiltakin kysyä, mitä piispan pitäisi tavoitella. Pappien synodaalikokouksessa olisi voinut olla piispaehdokkaiden paneeli, jossa olisi pohdittu, miten huolehtia (piispan tehtävien mukaisesti) oikeasta opista ja kirkon yhteydestä. Lisäksi meidät olisi voinut jalkauttaa vaikka ratkaisemaan jotain akuuttia työyhteisöongelmaa, käymään palautepalaveria seurakuntaliitoksen jälkimainingeista, kuuntelemaan sielunhoidollisella korvalla kirkkoherrojen työpaineita tai järjestämään nuorisotyönohjaajien kanssa strategiasuunnittelun. Värikkyyttä olisi voinut löytyä osallistumisesta maahanmuuttajien iltaan, lähetystalkoisiin, ruokapankin toimintaan tai toimimisesta diakoniatyöntekijän vastaanottoapulaisena. Tämän jälkeen olisi voinut löytyä vielä tuoreempia näkemyksiä siitä, mihin hiippakunnan työtä on suunnattava ja millä keinoin siihen edetään.

Mutta lopuksi meidän eteemme tuotiin paljon vakavampi ja oikein rankan sarjan testi: kaikkien aikojen eroamistsunami – mitä siitä sitten voisi sanoa. TV2:n homoillan rakenne tuskin voi palvella muuta  kuin kakofonian syntymistä, mutta se olisi voinut olla hieman parempi, jos jokainen olisi tiennyt keskustelun mahdollisen tavoitteen ja orientoitunut sen mukaan. Illan esittelyn etukäteisinfossa puhuttiin sukupuolineutraalista avioliitosta ja homoparien oikeudesta adoptioon ja niinpä osa tuli puhumaan omista perheistään ja tunteistaan ja osa tuli kertomaan lainsäädännön argumentteja – vaikea siis löytää yhteyttä tällaisten lähtökohtien välille. Jos juontajat olisivat paikantaneet, missä kirkossa ja yhteiskunnassa mennään, olisi sekin selkiyttänyt tilannetta.

Parisuhteensa rekisteröineitä koskevat kaikki ne n. 2000 lainkohtaa, jotka koskevat avioliitonkin solmineita, ainoina poikkeuksina siis avioliittoon vihkiminen, yhteinen sukunimi ja ulkoinen adoptio, joista kahta ensin mainittua perustellaan sillä, että ne on perinteisesti liitetty kahden suvun yhteenliittämiseen ja jälkimmäistä lapsen juridisella oikeudella isään ja äitiin.

Lisäksi olisi voitu kertoa, että kirkossa on käyty perusteellinen keskustelu parisuhdelain tiimoilta ja piispainkokouksen selvitys valmistui viime keväänä.  (luettavissa  http://sakasti.evl.fi/sakasti.nsf/0/F359F1ED9F897DD0C225770E0034026E/$FILE/PARISUHDESELVITYS-10-2-2010.pdf )

Ensiksikin siellä todetaan, ettei yksimielisyyttä löytynyt, esim. ”Osa piispainkokouksen jäsenistä katsoo, että rekisteröidyn parisuhteen siunaaminen on teologisesti mahdollista. Osa on sillä kannalla, että siunaamiselle ei ole kirkon uskonkäsityksestä nousevia perusteita.”(painetussa versiossa s.128)  Minusta moniäänisyys ei ole tässä asiassa mikään ihanne, mutta todellisuutta se joka tapauksessa on.

Piispainkokouksen selvityksessä nostetaan esiin kuusi teoreettista vaihtoehtoa asian ratkaisemiseksi, joista todetaan, että ”Kirkon yhteisen uskon, kirkkomme aiempien kannanottojen ja tämän selvityksen pohjalta piispainkokous katsoo, että yhteistä ratkaisua on MAHDOLLISTA ETSIÄ lähinnä neljännen vaihtoehdon pohjalta.”(painetussa versiossa s.128)

Piispainkokous ei siis tehnyt päätöstä, vaan antoi pyydetyn, monipuolisen selvityksen ja kertoi kirkolliskokoukselle, että tämä voisi olla jonkinlainen kompromissi. Tämä neljäs vaihtoehto on vapaamuotoinen rukous parisuhteensa rekisteröineiden puolesta ja tähän piispa tai piispainkokous voi antaa pastoraalisen ohjeen. Se ei siis ole rukoushetki, joka tulisi kirkollisten toimitusten kirjaan ja kirkolliskokouksessa arkkipiispa Paarma korosti, että kyse ei ole pariSUHTEEN puolesta rukoilemisesta, vaan parisuhteensa REKISTERÖINEIDEN puolesta rukoilemista. Käytännössä lienee aika vaikea erottaa näitä…Asia on tällä hetkellä perustevaliokunnassa ja ehkä marraskuussa kirkolliskokous omasta puolestaan päättää, mitä mieltä on selvityksestä, antaako esim. piispainkokoukselle pyynnön antaa ohjeet tällaisen vapaamuotoisen rukoilemisen suhteen.

Itse en ole valmis rukoilemaan parisuhteensa rekisteröineiden puolesta siten, että he tulevat pyytämään sitä tälle elämänmuodolleen – muuten olen kyllä rukoillut yksityisten ihmisten monenlaisten elämän kipukohtien puolesta. Jotkut erottavat siunaamisen ja rukoilemisen, mutta minusta se on keinotekoista ja teoreettista; kun pari tulee tällaista pyytämään, on heillä lähinnä mielessä hääjuhlan tapainen ilojuhla, johon tullessa usein ovat sormukset mukana ja ystävät ja sukulaiset kutsuttu koolle. Mikä sen erottaa siunaamisesta, kun usein Herran siunaus kuuluu vapaaseenkin rukoukseen mukaan?

Lisäksi tässä keskustelussa usein unohdetaan ne homoseksuaalit, jotka ajattelevat, että ”homoseksuaalisen taipumuksen toteuttaminen on vastoin Jumalan tahtoa” (Piispojen kannanotto ”Kasvamaan yhdessä 1984) ja kilvoittelevat pidättyäkseen ko. suhteista. Mikäli useat tutkimukset, joissa puhutaan homoseksuaalisuuden synnystä varhaislapsuuden lähi-ihmissuhteissa seurauksena saman sukupuolen rakkauden vajeesta tai samastumiskohteen puutteesta (joka sitten murrosiässä tai sen jälkeen erotisoituu – siis esim. mies etsii omaa maskuliinisuuttaan miehen sylistä -) pitäisivät paikkansa, olisi siinä tapauksessa rakkaudetonta vaieta tästä ja tyynnytellä niitäkin, jotka eivät halua, tyytymään osaansa.

Joka tapauksessa tämä kriisi on painava palaute kirkolle ja se on tarkasti punnittava. Tämä tilanne on itsetutkistelun paikka meille jokaiselle, mahdollisesti synnintunnustuksenkin paikka: olemmeko pitäneet lakia ja evankeliumia oikealla tavalla esillä. Olemmeko huolehtineet kristillisestä kasvatuksesta ja Raamatun esilläpitämisestä tarpeeksi hyvin? Olemmeko itse eläneet todeksi uskoamme ja rakkauttamme? Olemmeko tarjonneet seurakuntalaisille hengellisiä eväitä, joiden varassa vahvistua uskossa: rukousta, Jumalan sanaa, ehtoollista ja rippiä? Eivätkö nämä seurakuntaperheestä eronneet ole löytäneet kirkosta mitään asiaa, johon tarttua, kun heitä heilauttivat parin henkilön kommentit näin paljon, että mitään sanomatta lyötiin kirkon ovi kiinni? Onko heidän rinnallaan nyt henkilöitä, joiden kanssa puida kristinuskon merkitystä omassa elämässä?

Mietin myös, painoiko enemmän se, mitä keskustelussa sanottiin vai se, mikä jätettiin sanomatta?

Konservatiivienkin mielestä homoseksuaaleilla on ihmisarvo ja paikka seurakunnassa, Jumala rakastaa sekä heteroita että homoja ja heidän kanssaan ja puolestaan rukoillaan.

Viilsikö keskustelussa lain sana (niin kuin se aina meitä viiltää) vai hyljätyksi tulon kokemus? Jäikö kuulijoille mielikuva, että VAIN homot ovat syntisiä ja kaikki muut pääsevät taivaaseen?

Vai onko nyky-yhteiskunnassa vaikea ymmärtää kristinuskon olemusta: sitä, että kirkossa on kyse uskonelämään kuuluvista asioista, että kirkko on pelastusyhteisö, johon liittyy ajatus jokaisen syntisyydestä ja Kristuksen ainutlaatuisuudesta sovittajana ja lunastajana ja että se on asia, josta on mahdoton luopua luopumatta kirkon tarpeellisuudesta. Ja että me uskomme Jumalan ilmoittaneen itsensä Raamatussa ja Kristuksessa Jeesuksessa.

Nyt tarvitaan Raamattua, rakkautta ja rukousta. Ja tavalliset ihmiset voisivat kirjoittaa Facebookiin ja blogeihinsa, miksi kuuluvat kirkkoon.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

One Response to 18.10.2010 Diili ja kriisi

  1. Anja says:

    Kiitos, Aino, tuntuipa hyvältä lukea näin viisaita ja lämpimiä, monelta kantilta pohdittuja ja raikkaita ajatuksia kaiken sotkun ja tahallisen tai tahattoman yksisilmäisyyden keskellä. Voimia ja siunausta Sinulle kaikissa tehtävissäsi!

    Ja lämpimät terveiset Kuusjoelta!