26.10.2010 Rakkautta ja riitoja

Päiväkirjaa kai pitäisi kirjoittaa joka päivä, mutta arvelen, että moni muukin kuin minä on menneinä viikkoina kirjoitellut enemmän erilaisiin viestiketjuihin blogeissa ja Facebookissa kirkon suhtautumisesta homoseksuaaleihin ja mitä kaikkea asiaan liittyykään.

Väitöskirjaani liittyvää tutkimustyötä olen myös tehnyt menneinä päivinä. Aihe on radiohartausrukoukset uskon peilinä ja tutkittavat hartaudet vuosilta 1946, 1966, 1986 ja 2006. Aineiston laajuus mahdollistaa laaja-alaisen kuvan antamisen rukouksen mahdollisesta muuttumisesta vuosikymmenten kuluessa. Muutos ei aina suinkaan tarkoita huononemista tai niukkenemista, vaan parhaimmillaan rukousaineiston rikastumista. Aika näyttää, mitä tuloksia tulen löytämään.

Asumme Raunistulassa, vanhassa työläisasunnossa, jossa on ollut aikoinaan kolme pientä asuntoa (nykyinenkin neliömäärä on alle 90). Kodistamme on linnuntietä sama matka kolmeen kirkkoon: Maarian, Katariinan ja Tuomiokirkkoon. Sunnuntaina olimme Tuomiokirkossa, jossa Kansanlähetyksen Varsinais-Suomen osasto juhli 40-vuotista taivaltaan. Muistan lapsuuteni Etelä-Pohjanmaalta Kansanlähetyksen miehet Raamatut käsissään; joku kysäisi meiltäkin, n. 12-vuotiailta tyttösiltä: ”Onkos tytöillä asiat selvillä Jumalan kanssa?” Tyttöystäväni vastasi hieman nauraa kihertäen: ”Kyyyllä – kai…”, minä taisin vain ujosti nyökkäillä, mutta jäin punnitsemaan asiaa. Olen uskonut Jumalaan aina, mutta pidän tärkeänä myös sitä, että ikään kuin tiedostaa vielä oman sitoutumisensa Kristukseen. Koin nuorena niin, että Jumala kyllä pitää minusta kiinni, mutta itse pyristelen eroon ja rukoilin voimaa pysyä Hänessä. Jossain vaiheessa koin menettäneeni lapsenuskoni, mikä oli merkillistä, koska aina halusin uskoa Jeesukseen – en vain pystynyt. Syynä oli se, etten muutamaan vuoteen varsinaisesti hoitanut hengellistä elämääni. Rippikoulussa oli suuri löytö, kun pappi kertoi, että uskostaan voi jotenkin huolehtiakin: että uskon pöytä pysyy pystyssä neljän jalan avulla: rukous, raamatun lukeminen, ehtoollisella käyminen ja seurakuntayhteys (Apt.2:42 mukaan). Kesti kuitenkin vuosia, että sain pelastusvarmuuden takaisin ja sen jälkeen olen osannut arvostaa sitä, että pystyn luottamaan Jumalan rakkauteen ja huolenpitoon. Järkeni tiesi, että Kristus on kuollut puolestani ja tehnyt tien valmiiksi taivaaseen, mutta tunteeni epäilivät, etten kelpaa, kun jatkuvasti lankean kaikenlaisiin synteihin, erityisesti siihen, että unohdin kokonaan Jumalan. Näin vanhempana kristittynä saa jo huokaista helpotuksesta, kun hengellinen elämä on vakiintuneempaa ja Jumalan rakkautta on tullut koettua ja testattua monenlaisissa vaiheissa.

Sunnuntai on meillä kirkon lisäksi myös perheen päivä, jolloin lapset tulevat syömään ja kertomaan kuulumisiaan. Sutaisin eräälle kasvissyöjälle pikaisesti kurpitsakeiton, johon laitoin kasvisliemikuution lisäksi vain kurpitsaa, paprikaa ja sipulia, mutta se maistui ihmeen hyvälle.

Illalla tuli YleTeemalta hieno esitys Shanghain maailmannäyttelystä, joka jatkuu vielä muutaman päivän. Kesällä kävimme reppureissullamme myös ko. näyttelyssä, jossa peräti 186 maata oli esittäytymässä, mutta yhdessä päivässä ei ehdi käydä kuin murto-osan niistä läpi. Televisio-ohjelmaan oli valittu Iso-Britannian ”Siementen katedraali”, Espanjan paviljonki,

Saudi-Arabian ”lentävä laiva”, Tanskan paviljonki, Etelä-Korean kirjainrakennelma ja monet muutkin kuten mm. Suomen Kirnu siellä vilahtelivat.

(Viimeisin kuva Norjan paviljongista.) Kaikki omalla tavallaan vaikuttavia. Kiinan oma paviljonki jää sinne, joten ehditte ensi kesänä tai myöhemminkin katsomaan. Yle Teeman ohjelmiahan näkee www.yle.fi/Areenan kautta näin jälkeenkinpäin.

Maanantaina sain kuunnella Liselotte Hellbergin erinomaisen opastuksen Turun tuomiokirkosta. Asiantuntijoillekin on erittäin haastava tehtävä tiivistää sekä tuomiokirkon rikas esineistö kulttuurihistorioineen että monisyinen 700-vuotinen historia puoleentoista tuntiin, mutta tämä opas onnistui niin, että kuulijat seurasivat herkeämättä mukana. Historia on valtavan mielenkiintoista.

Kotimaan verkkolehden toimittaja soitti vielä illalla ja kysyi kantaani parisuhteensa rekisteröineiden siunaamiseen tai vapaamuotoisen rukouksen pitämiseen ja vastasin molempiin kieltävästi. Tänään sitten oli ko. juttu www.kotimaa24.fi -sivustolla ja sen perään alkoi tietenkin heti ilmestyä kommentteja. Laitan tähän otteen omasta vastauksestani, jonka on tarkoitus jäädä ainoaksi, että ko. keskustelijat saavat ”vapaammin” keskustella, mutta halusin kuitenkin hieman perustella ajatuksiani.

www.kotimaa24.fi-verkkosivulle 26.10.2010

”Olen todella tarvinnut sekä Jumalan että ihmisten rakkautta (en kuitenkaan eroottisessa muodossa) vahvistuakseni ihmisenä ja naisena – muutenhan en piispaehdokkuuskutsuunkaan olisi rohjennut vastata myönteisesti – ja sitä voi kyllä kutsua eheytymiseksi. Raamatussakin puhutaan, että Jumala tekee särkyneitä sydämiä ehyeksi. Homoseksuaalien kanssa olen paljon pitänyt yhteyttä: tehnyt töitä, nauranut, itkenyt ja rukoillut yhdessä. Osa heistä on samaa mieltä kanssani ja osa eri mieltä.

Jumala rakastaa homoseksuaaleja yhtä lailla kuin heteroitakin (tyhmää erotella ihmisiä näin…) ja ymmärrän, että jostain tärkeästä tarpeesta nousee esim. homoseksuaalimiehen tarve saada miehen rakkautta. Uskon hänen sitä tarvitsevan ja kunnioitan sitä ja siihen tarpeeseen on vastattava – se on jokaisen lähimmäisen ja kristityn velvollisuus – mutta ei eroottisessa muodossa. Siinä menee se raja, jonka ymmärrän Raamatun asettaneen ja jonka rajan ylittämisen ajattelen haavoittavan ihmistä itseään kuten muutenkin synnin tekeminen tekee meille itsellemme pahaa. Tällaisella palstalla ei ole mahdollisuus pitkiin raamatuntulkintaselvityksiin, siksi laitan tähän vain lyhyesti, että  luomiskertomuksen perusteella ymmärrän miehen ja naisen yhdessä olevan Jumalan kuva – se kuvaa myös Kristuksen ja seurakunnan salaisuuden kaltaista yhteyttä (Ef..5:25-32)– tätä ihmis- ja jumalakuvaa loukkaa homoseksi – mutta sitä loukkaavat myös aviollinen uskottomuus tai irtosuhteet, joista on vähemmän puhuttu. Siksi varmaan homoille jäi mm. TV2 Homoillan keskusteluista se mielikuva, että kirkon mielestä he ovat ainoita syntisiä.

Kristinuskossahan meille synti on välttämätön ja ”normaali” käsite, josta emme voi luopua. Tosiasiahan on, että ”kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät(meidät) vapaiksi” (Room 3:23-24). Synti voi olla monimutkaisesti myös rakenteissa ja paholainen toimii hyvin ovelasti mm. siten, että tekee meidät ensin jollain lailla heikoksi ja sitten iskee nurkan takaa siten, että teemme vääriä valintoja tai lankeamme helppoihin ratkaisuihin. Sen tosiasian edessä tarvitsee paljon vakuutusta Jumalan rakkaudesta ja faktaa Kristuksen uhrikuolemasta sovittajanamme, koska muuten Jumalan pyhä laki johtaa meidät epätoivoon, kapinaan tai omavanhurskauteen (näin Luther Isossa Katekismuksessa). Siksi tarvitsemme Raamatun sanaa ja rukousta, että Pyhä Henki voisi uudistaa ja ohjata meitä. Ja myös rakastavan seurakunnan syliä. Itsetutkistelun paikka ko. keskustelu oli kirkolle eikä sen antia tyhjennetä hetkessä.”

Rukoilen, että asia kypsyisi kirkolliskokouksen alkuun mennessä siten, että me edustajat löytäisimme sen, mistä kaikesta on syytä keskustella juuri tällä hetkellä. Hyvin vastuunalaisella paikalla olemme ja kirkko eräänlaisessa tienhaarassa. Tarvitsemme viisautta Häneltä, jossa “kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä” ja joka “on rakastanut meitä kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti”. Toivon, että kaikki seurakuntalaiset rukoilevat sekä kirkolliskokousedustajien että myös kirkosta eronneiden puolesta.

This entry was posted in Uncategorized. Bookmark the permalink.

Comments are closed.