Ainon radiohartauksia

18.10.2006

Viimeiset sanat yleensä muistetaan.

Jeesus sanoi viimeisenä iltana opetuslapsilleen: ”Lapseni – näin hän sanoi aikuisille, partaisille kalastajille – lapseni, enää vähän aikaa minä olen teidän kanssanne. Minä annan teille uuden käskyn: rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.
(Joh 13:33-35)

Jäähyväisten jättäminen on raskasta ja kaunista. Halaukset, nenäliinan vilkutus, lentosuukot kertovat ystävyyden merkityksestä.

Tällaisesta kaipauksesta ja rakkaudesta ovat monet kauniit maalaukset syntyneet tai vaikuttavat musiikkiteokset, viiltävät runot, kyynelten meret.

Joskus ikävä on poikkeuksellisen raskas ja kauan kestävä. Kun toinen ihminen on ollut hyvin merkittävä  omassa elämässä eikä jostain syystä voi pitää yhteyttä. Avioero ja kuolema ovat raskaimpia eroja ja jäähyväisten jättötilanteita.

Eroaminen merkitsee surua. Surevalle on normaalia välillä vuolaasti puhua, välillä vuolaasti vuodattaa kyyneleitä tai huutaa kivusta. Tai asettaa suruharso kasvoille, lyödä tehtäviä laimin ja katsoa silmät tyhjinä kaukaisuuteen.

Myös lievemmissä eroissa käymme luopumista läpi ja elämme ikävämme kanssa. Toisinaan saamme odottaa jälleennäkemistä ja laskea siihen päiviä.

Joskus menneisyydessä elin omaa ikävääni niin, että laitoin tulitikkulaatikkoon kymmeniä tulitikkuja, yhtä monta kuin oli päiviä, jolloin en näkisi kaivattuani. Menin joka päivä eri paikkaan kaipaamaan: keittiöön, olohuoneeseen, metsään, veden äärelle.  Saatoin istua laiturilla, aurinko paistoi, kaislat huojuivat tuulessa, vesi kimalsi. Luin  Raamattua, sytytin yhden tulitikun, laulelin ja rukoilin ystäväni puolesta. Tunsin, että Jumala ymmärtää minua. Hän tietää, mitä on kaivata ihmistä. Jumala itsekin kaipaa. Paratiisista lähtien Hän on kaivannut ja yhä odottaa meitä sinne  rakkauden valtakuntaan, johon kerran saamme astua. Jossa rakkaus tai sen puute ei enää viillä, vaan jossa pystymme olemaan onnellisia.

Surun keskellä tuntuu hyvältä tehdä itsessään tilaa hiljaisuudelle ja rukoukselle ja etsiä rakkautta, huomiota ja lohdutusta itse rakkauden Luojalta. Alan aavistaa jotain siitä, että jos ihminen jaksaa kaivata ja ikävöidä jotain toista vuosikausia, kuinka suuri onkaan Herran rakkaus meitä kohtaan – minua kohtaan. Se on hämmästyttävää. Näinkö rakas ja tärkeä olen Hänelle!

Mitä toisesta ihmisestä sitten jää meihin ja mitä on se, mistä joudumme eroamaan?
Kosketuksen ote irtoaa ja hiusten silitys päättyy, mutta sanat voivat jäädä muistoihin ja  paperillekin. Ajatukset kestävät, rakkauden kokemus ja muisto elää. Rakkaus itse ei kuole koskaan.

Lämpimät, ymmärtävät sanat voivat olla kuin paksu turkki tai lämmin kääre ympärillämme muistona siitä, että olen merkinnyt jotain ystävälleni ja että hän on halunnut lahjaksi antaa ajatuksiaan ja sanojaan.

Paavali puhui ja kirjoitti ilon, rohkaisun ja rakkauden sanoja monille seurakunnille. Kun tuli hänen aikansa lähteä, hän hyvästeli Efeson vanhimpia näin: ”Jätän nyt teidät Jumalan ja hänen armonsa sanan haltuun, sen sanan, jossa on voima rakentaa teitä ja antaa perintöosa kaikkien pyhitettyjen joukossa.” Näin puhuttuaan Paavali polvistui ja rukoili yhdessä toisten kanssa. Kaikki itkivät ja syleilivät ja suutelivat häntä. Kaikkein suurinta tuskaa he tunsivat siitä, etteivät he, niin kuin Paavali oli sanonut, enää näkisi häntä. He saattoivat hänet sitten laivaan.(Apt 20:32,36,37 ,38).

Paavali jätti rakkaat seurakuntalaisensa Jumalan ja Hänen armonsa sanan haltuun. Sanojen syliin saa jäädä. Jeesustakin kuvataan ”Sanana, joka tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella Hänen kirkkauttaan.  Hän oli täynnä armoa ja totuutta. ”(Joh 1:14)

Eron, ikävän ja koettelemusten keskellä huomaan tarvitsevani sanoja, jotka kantavat, joilla on sisältöä ja merkitystä.
Sanoja, jotka kertovat, etten ole yksin, etten ole arvoton. Että minut muistetaan.

Avaan Raamatun ja tiedän: Itse Jumala puhuu kanssani. Hänen sanansa kantaa minua, tänäänkin  ”Hän ohjaa minua oikeaa tietä nimensä kunnian tähden.”(Ps 23)
Jumala kaunista ja ravitsevaa sanaa saan päivittäin nauttia. Se on yhtä aikaa järisyttävää ja lempeää, pyhää ja kiehtovaa.

Rukoilemme:
Rakas taivaan Isä! Kiitos ihmisistä, joiden sanat ovat lämmittäneet ja tuoneet iloa. Kiitos sinun rakkauden sanoistasi, joihin saan kääriytyä iloissani ja ikävissäni. Synnytä minunkin sydämeeni ja suuhuni rakkauden ja rukouksen sanoja. Jeesuksen nimessä. Aamen.

Virsi 470: 2-4

25.10.2006

ILTAHARTAUS 25.10.2006

Aino Vesti
kirkkoherra
Masku

Millainen olisi maailma, jos ei olisi sanoja? Jos vain katsoisimme. Katsekin puhuu. Katse kertoo tunnetiloista ja persoonallisuudesta, Katse voi olla täynnä surua, ikään kuin kyyneleet olisivat juuri vierähtämässä reunan yli.

Muistan elämästä monenlaisia katseita. Koulutoverin pälyilevä, pelokas katse: oliko joku tehnyt hänelle jotakin pahaa? Poika, joka seisoi aina aamuhartauksissa viereisessä jonossa ; pitikö hän minusta, kun hänen katseensa oli niin kaunis ja ystävällinen? Kotiin tullessa äidin iloinen katse- hänen rakkautensa oli aina niin uskollista ja turvallista. Muistan myös paikkakunnan ainoan alkoholistin, Inkeristä muuttaneen pienen miehen tyhjät silmät.

Sanotaan, että ilmeet ja eleet kertovat meistä neljä kertaa vahvemmin kuin sanat. Tiukoissa tilanteissa olen katsellut ympärilleni; mielialaani on vaikuttanut, millaisia katseita näen. Joskus näen ymmärrystä, sääliä, kiinnostusta tai ilahtumista ja ne vaikuttavat toisin kuin epäluuloiset, vihaiset katseet. Katseet, ilmeet – ne ovat vahvoja viestimiä. ”Silmät ovat sielun peili.”

Taiteesta jokainen muistaa Mona Lisan hymyn tai Edvard Munchin Huuto-taulun vaikuttavuuden.

Katse voi kertoa yhteydestä ihmisten välillä tai sen puutteesta.
Katse voi hyväillä ja kantaa. Pelkkä muistokin lempeästä, ymmärtävästä katseesta voi viikkokausiksi antaa voimaa ja toivoa siihen, että jaksaa elää.

Kerran rautakaupassa itkin; mitä, sitä en enää muista. Kumarruin, ettei kukaan näkisi kyyneleitäni, mutta joku mies ne kuitenkin näki, Hän ei sanonut sanaakaan, hän vain katsoi ja oli huolehtivan näköinen Itkin lisää, sitä, että siinä oli joku. Itkin ilosta, että tuntematon jakaa suruni vain katsomalla.

Kasvot ja silmät ovat yhteyttä varten.

Raamatussa puhutaan myös Jumalan kasvoista. Owe Wikström huomasi, että Haagar, Saaran orjatar, oli ensimmäinen, joka antoi nimen Jumalalle: ”Sinä olet Jumala, joka näkee minut.” Orjatar, emännän hylkäämä, lapsen kanssa erämaahan karkotettu. Ei ollut apua tulossa kuin taivaan Jumalalta.

Lohdutus oli siinä, että oli joku, joka katsoi. Ja näki. Näkeminen on välittämistä. Nähdyksi tuleminen toi toivon ja voiman elää.
Joku näkee minun ahdinkoni, yksinäisyyteni, tarkoitukseni, arvoni.

Moni sai myös olla kasvokkain Jeesuksen kanssa.

Kun rikas nuorukainen tuli Jeesuksen luo, Jeesus katsoi ja rakasti häntä ja sanoi: Mene, myy kaikki, mitä sinulla on ja tule ja seuraa minua. Mutta nuorukainen meni pois murheellisena, sillä hänellä oli paljon omaisuutta. Hän ei uskaltanut lähteä rakastavan katseen perään. Katseen, joka kertoi iankaikkisesta rakkaudesta ja iankaikkisesta aarteesta, joka ei katoa ja jota eivät varkaat voi varastaa.

Viimeisenä iltana Jeesus kääntyi ja katsoi Pietariin tämän kiellettyä tuntevansa Jeesuksen. Pietari meni ulos ja itki katkerasti. Mutta yhteys ei katkennut lopullisesti. Jeesuksen ylösnoustua Pietari sai uudestaan katsoa Jeesusta ja kolmesti vakuuttaa rakkauttaan..

Leirikeskuksemme seinällä on taulu, jossa Maria, Martan ja Lasaruksen sisar, istuu Jeesuksen jalkojen juuressa ja katsoo tätä avoimesti katse täynnä  luottamusta ja rakkautta. Tuntuu, kuin kuva sanoisi: ”Älä pelkää rakastaa. Älä häpeä rakkautta.”

Jeesuksen katse on maailman vahvin, kaunein ja hellin katse! Siinä Luoja astuu alas Pojassaan ja katsoo luotuaan. Ei ihme, että Johannes kirjoitti. ”Me katselimme Hänen kirkkauttaan ja Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

Jo nuorena pidin kirkossa eniten siitä synnintunnustuksesta, missä sanotaan: ”Katsahda puoleeni laupeutesi silmillä, niin kuin katsoit syntiseen naiseen fariseuksen huoneessa  ja anna minulle pyhä armosi, että minä niin kuin Pietari itkisin syntejäni, niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin ja ryövärin kanssa saisin katsella pyhiä kasvojasi taivaissa iankaikkisesti. ”

Ehkä Jeesuksen katse silmieni edessä voin uskossani ”pysyä lujana niin kuin pysyy se, joka näkee näkymättömän.” (Hebr.)

Rukoilemme:
Herra, siunaa meitä ja varjele meitä. Herra, kirkasta kasvosi meille ja ole meille armollinen. Herra, käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille sinun rauhasi. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Virsi 473

ILTAHARTAUS 7.8.2008 klo 18.50

”Jeesus sanoo: Minä olen tie.”(Joh 14:6) Lähde kanssani tielle, matka-kumppanikseni elokuisena torstai-iltana, yli maitten rajojen, yli vuosi-satojen. Pyhiinvaeltajien sanoin, lähde ”rukoilemaan jaloillasi”. Lähde katselemaan,miten muut kristityt ovat uskoneet,toivoneet ja rakastaneet.

Tänään matkustamme toisen ja kolmannen vuosisadan Roomaan.

Menemme junalla Pohjois-Roomaan, jäämme pois erään puiston laidalla. Kävelemme ison puiston halki, siellä on koululapsia pelaamassa jalkapalloa opettajiensa kanssa. Hellettä on 30 astetta, mutta puiden varjossa on viileää. Löydämme Priscillan katakombit ja huomaamme, että nyt pääsemme kävelemään äskeisen puiston alle. Oppaamme on miellyttävä ja kielitaitoinen nainen. Hän opastaa rauhallisesti ja täsmällisesti, raamatullisesti ja raikkaasti.

Hänen perässään astelemme pitkiä portaita alas, kuin vuosisatoja alaspäin laskeutuen, pimeään, viileään maanalaiseen käytävään, katakombeihin. Katakombit olivat vanhoja Rooman hautausmaita ja niitä on useita eri puolilla Roomaa. Juuri tässä on ollut noin 40 000 hautaa. Haudat on louhittu maahan tai pehmeään kallioon, tilaa säästävästi ikään kuin hyllyille käytävien varrelle. Siinä saattaa olla kuusikin hyllyä päällekkäin, lasten ja aikuisten hautoja. Näitä käytäviä kiertää täällä maan alla 18 kilometriä. Vain osa haudoista on jäljellä.

Tässä katakombissa on muutamia hautakappeleita ja niiden seinillä tai katoissa värikkäitä maalauksia. Ne on tehty jälkeenjäävien lohdutukseksi.  On epävarmaa, mutta mahdollista, että vainottu seurakunta on kokoontunut alkuvuosisatoina täällä. Katselen ympärilleni: näen Danielin kirjasta tutun kuvan: kolme miestä tulisessa pätsissä, näen Kristuksen vertauskuvia – seinälle maalattuna kuin rakastetun nimikirjaimet puunrungossa – : tuolla on alfa ja omega, tuolla taas kala. Sitten näen Pyhän Hengen kyyhkysen ja riikinkukon kuolemattomuuden symbolin. Vielä näen ankkurin toivon merkkinä ja  kreikan khii ja rhoo –kirjaimet, Kristuksen alkukirjaimet, päällekkäin  – aivan kuin kotikirkon antependiumissa!

Mykistyn, kun kuulen, että juuri nämä kaikki ovat vanhimpia säilyneitä kristillisiä kuvia. Yksi vaikuttavimmista ja kuuluisimmista on kuva hyvästä Paimenesta. Vahva ja iloisen näköinen paimen seisoo kuvan keskellä niskassaan iso, painava lammas. Paimenen molemmilla puolilla on puu, minkä latvassa laulaa lintunen ja molempien puiden juurella seisoo myös lammas, paimenta katsellen. Kuvassa on värejä, erityisesti vihreää ja punaista ja kuvan ympärille on piirretty punainen ympyrä. Ja tämä Hyvä Paimen taitaa välittää pienten karitsaisten lisäksi myös isoista ja vanhoista lampaistaan, jotka eksyvät tai uupuvat kesken matkaa. Välillä kun elämäkin on kuin tällainen maanalainen labyrintti, missä väsyneenä vaeltaa. Minäkin saan olla edelleen kannettavana, niin kuin jo matkani alussa, kasteessa, kummieni sylissä tulin kannetuksi Hyvän Paimenen laumaan.

Niin lohduttavia kuvia, että tämä kuoleman valtakunta alkaakin näyttää taivaan esikartanolta. Ensimmäisten vuosisatojen kristityt ovat jo näitä kuvia katselleet ja ehkä laulaneet juutalaisten laulukirjasta psalmia 23: ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.”

Palaan Suomeen ja tapaan ystäväni. Menemme arkipäivänä lähes tyhjään Helsingin Tuomiokirkkoon, istuudumme etupenkkiin. Annan ystävälleni muistoksi kuvan katakombin Hyvästä Paimenesta. Sitten rukoilemme ja itkemme yhdessä elämän vaikeuksia ja  lopuksi nostamme silmämme katsomaan tämän kirkon alttaritaulua. Siinä ei ole Hyvää Paimenta, siinä ei Kristus kanna avutonta tai väsynyttä vaan Hän itse on kannettavana, avuttomassa tilassa, vajonneena ystäviensä syliin. Kristusta otetaan ristiltä alas. Onko taiteilija halunnut seurakunnalle vihjata hienotunteisesti avuttomien auttamisesta ja muistuttaa, että heissä kohtaamme Kristuksen? Niin olisin ennen ajatellut. Mutta nyt ja tässä: koen Kristuksen näyttävän minulle mallia rohkeudesta olla avuton ja antautua ystävien auttamaksi ja ottamaan rakkautta vastaan.

Rukoilemme: Kristus, sinä, joka kannat meitä ja välillä itse antaudut kannettavaksemme, anna meille nöyryys antautua kannettavaksesi ja toistemme kannettavaksi ja anna rakkaus kantaa toinen toisiamme yhteisellä matkalla. Aamen.

Virsi 215:4-6

ILTAHARTAUS TO 14.8.2008 klo 18.50

”Jeesus sanoo: Minä olen tie.”(Joh 14:6) Lähde kanssani tielle, matkakumppanikseni elokuisena torstai-iltana, yli maitten rajojen, yli vuosisatojen. Pyhiinvaeltajien sanoin – lähde ”rukoilemaan jaloillasi”. Lähde katselemaan, miten muut kristityt ovat uskoneet, toivoneet ja rakastaneet.

Tänään matkaamme 500-luvun Skotlantiin, sen kaukaisille läntisille saarille, Hebrideille, lähelle Irlantia, Ionaan. Arvelemme yhden päivän riittävän matkata Itä-Skotlannista Ionaan ja takaisin. Lähdemme vuokra-autolla matkaan aamuviideltä. Ensin ajamme parisataa kilometriä hyvää asfalttitietä, mutta mitä pidemmälle matka etenee Skotlannin nummilla ja ylängöillä, sitä mutkaisemmiksi ja kapeammiksi tiet käyvät ja sitä hitaammin matka joutuu. Loppumatkalla joudumme menemään ensin laivalla, sitten bussilla ja vielä kerran laivalla ja lopuksi viiden minuutin kävely luostarille. Tässä vaiheessa huomaamme, että hankalien aikataulujen vuoksi meille jää aikaa olla perillä vain 15 minuuttia, mikäli haluamme samana päivänä palata takaisin. Käväisen kirkossa, missä näen puisen, kuluneen ristin. Laitan ristin naulaan esirukouslapun, kuten muutkin matkaajat ovat tehneet ja sytytän rukouskynttilän. Käyn pyhän Columban rukouskammiossa, missä hän nukkui kivisellä vuoteellaan. Rukouskammion seinällä on kelttiläinen, puusta veistetty risti, ympyrä iankaikkisen elämän symbolina ristin keskiössä.

Pyhä Columba oli irlantilainen munkki, joka aiheutti kotimaassaan sodan ja siksi joutui karkotetuksi tälle kaukaiselle Ionan saarelle. Hän tuli tänne 12 munkin kanssa ja perusti luostarin v.563. Hänellä oli kolme tavoitetta. Ensiksikin tehdä nuorista miehistä munkkeja luostariin – ilosanoman levittäjiä ja rukoilijoita. Toiseksi hän halusi tehdä kauniisti koristeltuja käsikirjoituksia Raamatusta. Tästä Columban perinnöstä on jälkiä kuuluisassa Kellin kirjassa(the Book of Kells), mitä säilytetään Dublinin Trinity Collegessa. Kyseisen kirjan jokainen sivu ja oikeastaan jokainen millimetri on koristeltu mitä moninaisimmilla ja yksityiskohtaisimmilla kuvilla, kukkasilla, köynnöksillä ja väreillä. Columba halusi, että käsikirjoitukset eivät ainoastaan kerro Raamatun kertomuksia ihmisille, vaan sen lisäksi ylistävät Jumalaa kauneutensa kautta ja myös kaiken sen vaivannäön kautta, mitä niiden tekemiseen oli kulunut.

Tuolla Ionassa, kelttikristillisyyden kehdossa, munkit tekivät ympäri saarta 360 suurta, monen metrin korkuista kivistä ristiä. Jokainen niistä on erilainen, kauniisti kaiverrettu, täynnä monimutkaisia kuvioita. Kenties jokainen munkki teki oman ristinsä. Nyt niistä on jäljellä vain pari mm.viikinkien ryöstöretkien jälkeen, mutta muisto asiasta puhuttelee edelleen.

Munkit veistivät näkyviin sen, mihin uskoivat, mistä saivat voimaa, mitä rakastivat ja mikä antoi heille toivoa. Ristin, kivun ja rakkauden merkin, uskomme ytimen. Ilman häpeää, iloiten ja ylpeinä he pystyttivät uskonsa kohteita, minkä tekemiseen olivat käyttäneet kaiken taitonsa ja voimansa ja kauneudentajunsa. Mahtoivatko munkit istua iltaisin ristinsä juurella, ihailla sen kauneutta, nojata sen vahvaan varteen ja laulella matkalauluja tai taivaslauluja?

Istahdan laivan kannelle ja katselen taakse jääviä, korkeita ristejä, Jään kaipaamaan: tänne Ionaan haluaisin palata vielä kerran. Uskoni vahvistui näiden vanhojen munkkien iloisesta ja vahvasta uskosta, joka laittoi heidät kävelemään ihmisten pariin ympäri Skotlantia vieden luonnonläheistä evankeliumia mukanaan. Täällä on asunut ihmisiä, joita on kiehtonut Pyhä Rakkaus. Samalla pohdiskelen: Mitä minä jätän elämästäni jäljelle? Mihin käytän parhaat voimani, mihin pystytän kauneimman ristini? Tänään tai koko elämän ajalta? En osaa maalata enkäveistää. Aina en osaa innostua tai rakastaa. Tai olla rohkea ja voimakas.

Siispä rukoilen:

Luoja, kiitän luomistyösi ihmeistä. Kiitos lahjoista, joita annat ihmisille, niin että voimme aavistella kauneutta, etsiä ja luoda sitä. Jeesus, kiitos ristin salaisuudesta. Tule Pyhä Henki sydämeeni ja sytytä sinne rakkautesi liekki. Vahvista heikot käteni ja arka suuni palvelemaan Sinua ja viemään iloasi tämän seudun ihmisille. Aamen. Virsi 79:12-14

ILTAHARTAUS TO 21.8.2008 klo 18.50

”Jeesus sanoo: Minä olen tie.”(Joh 14:6) Lähde kanssani tielle, matkakumppanikseni elokuisena torstai-iltana, yli maitten rajojen, yli vuosi-satojen. Pyhiinvaeltajien sanoin, lähde ”rukoilemaan jaloillasi”. Lähde katsomaan, miten muut kristityt ovat uskoneet, toivoneet ja rakastaneet

Tänään matkustamme 1100-luvun Etiopiaan, pohjoiseen vuoristoon. Menemme autolla, vaikka lentoa suositeltiin, sillä Etiopiassa ollaan edelleen maantierosvojen, kapeiden vuoristoteiden ja huonon bussin armoilla, päivän helteen ja yön kirppujen, autiomaan pimeyden ja toisella tavalla ajattelevien ehdoilla. Emme osaa amharaa kuin bussikuskin toistamat pari sanaa ”Hullum`alle”- kaikki paikalla! Oppaamme, vanha lähetystyöntekijä, puhuu amharaa ja hymyilee ja niin monien vaiheiden ja päivien jälkeen pääsemme perille, Pohjois-Etiopiaan, Lalibelaan.

Lalibela sijaitsee yli 2,5 kilometrin korkeudessa Lastavuorilla ja se oli Etiopian pääkaupunki vuosina 900-1200. Sen kuuluisin kuningas oli Gebre Mesqel Lalibela, joka hakkautti 1100-luvulla yksitoista kalliokirkkoa suoraan basalttiseen peruskallioon. Osa rakennettiin kallion sisään ikään kuin suojaan, osa osittain luolaan ja neljä kirkkoa monoliittisesti-siis yhdestä ainoasta kivestä maan pinnalta katsoen alaspäin kaiverrettuna siten, että kaivanto erottaa keskellä olevan kirkon ympärillä olevista kallioseinämistä. Vaikea prosessi sekä suunnitella että rakentaa!

Muut kirkot ovat suorakulmaisia, mutta kuuluisin kirkoista, pyhän Yrjön talo, on ristin muotoinen ja se on vertauskuvallisesti Nooan arkki. Ristin sisällä, Kristuksessa olemme turvassa. Jokaisen kirkon katto, seinät, ikkunat on veistetty tai kaiverrettu taitavan kuvanveistäjän tavoin. Tarina kertookin, että ainakin yhden kirkon enkelit itse rakensivat yhdessä päivässä.

Hämmästyttävä paikka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon.

Opas kulkee edellä pitkin kapeaa solaa, muurinviertä, vaikeita portaita. Hän kertoo kirkkojen nimiä: Ristin talo, Marian talo, Golgatan talo, Immanuelin talo… Jordanvirtakin on kirkkojen seassa. Legenda kertoo, että Kristus ilmestyi kuningas Lalibelalle ja vei hänet Jerusalemiin. Siellä Kristus kertoi jokaisen kirkon tärkeydestä ja inspiroi Lalibelaa rakentamaan samanlaisia kirkkoja valtakuntaansa.

Vieläkin nuo ortodoksiset kirkot ovat pyhiinvaelluskohteita ja niissä rukoillaan päivittäin. Maailman köyhimpiin kuuluvassa maassa, savimajojen, nälän ja katovuosien Etiopiassa on jo 1100-luvulla rakennettu 11 sellaista kirkkoa, joihin ei nykypäivän rikkailla länsimailla olisi koskaan aikaa, varaa, taitoa tai intohimoa. Keskelle köyhyyttä on pystytetty maallinen Jerusalem taivaallista heijastelemaan.

Riisun kengät, pudistan maailman pölyt jaloistani ja astun pyhäkköön. Laulaja- ja soittajamunkit tulevat esiin rummut ja helistimet käsissään. Laulu aaltoilee rukouksen hengessä keskellämme ja kohoaa taivaisiin. Meillekin jaetaan rukouskeppejä, kuin kainalosauvoja, joihin pappien mallin mukaan nojaamme rukoillessamme. Tuohon taivaan matkasauvaan nojaten kuulemme papin lukevan Sanaa; näyttää siltä kuin hän olisi sokea ja toinen pappi naputtelisi hänen selkäänsä kuin pistekirjoituksella. Hymisen munkkien mukana levollista ja kaunista rukousta.

Kuningas Lalibela aavisteli ja odotti itseään suuremman kuninkaan valtakuntaa. Katseliko hän kirkon louhijoiden kanssa taivaalliseen Jerusalemiin, siihen, mistä kerrotaan Raamatussa,  Ilmestyskirjan luvussa 21 (Ilm 21:1-4):

1. Minä näin uuden taivaan ja uuden maan. Ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa olivat kadonneet, eikä merta ollut enää.

2. Näin, kuinka pyhä kaupunki, uusi Jerusalem, laskeutui taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten.

3. Ja minä kuulin valtaistuimen luota voimakkaan äänen, joka sanoi: “Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan,

4. ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.”

Niin kuin autiomaan halki tulin tänne Lalibelan Jerusalemiin, niin vaellan oman elämäni koettelemusten kautta kohti taivasta.

Lalibela tuli Jerusalemissa siunatuksi ja minä Lalibelassa.  Ota sinä vastaan Herralta hänen siunauksensa oman elämäsi matkalle: Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua. Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.

Virsi 632:3,4.

ILTAHARTAUS TO 28.8.2008 klo 18.50

”Jeesus sanoo: Minä olen tie.”(Joh 14:6) Lähde kanssani tielle, matkakumppanikseni elokuisena torstai-iltana, yli maitten rajojen, yli vuosisatojen. Pyhiinvaeltajien sanoin – lähde ”rukoilemaan jaloillasi”. Lähde katselemaan, miten muut kristityt ovat uskoneet, toivoneet ja rakastaneet.

Tänään matkustamme 1900-luvun Pariisiin.

Seison Pariisissa näköalapaikalla. Yläpuolellani on suuri valkoinen temppeli ja alapuolella panoraamana Pariisi. Mukanani on kaksi matka-opaskirjasta. Avaan toisen kirjoista. Se kertoo, että kirkon nimi on Sacre Coúr  ja että kirkon edestä on hyvä näköala kaupunkiin – eikä kirja edes suomenna kirkon nimeä. Toinen opaskirja kertoo, että kyseessä on Kristuksen pyhän sydämen kirkko. Voiko sydämellisempää ja pyhempää nimeä olla? Pyhä sydän. Kirja jatkaa, että kirkossa papit taukoamatta yötä päivää rukoilevat anteeksi Ranskan ja Saksan välisen sodan aikana tehtyjä syntejä.

Tieto hämmentää ja liikuttaa. Minä uskon, että Jumala antaa synnit anteeksi heti ja kertakaikkisesti. Miksi turhaan nähdä yhä uudestaan rukoilemisen vaivaa, nyt jo vuosikymmeniä? Emmehän me rukoile miellyttääksemme sinua, Jumala tai kerätäksemme pelastuksemme eteen ansioita? Mutta ajatus ei jätä rauhaan ja kyyneleet liikkuvat silmien takana – jokin ajatuksen kauneudessa ja rukouksen uskollisessa jatkamisessa sykähdyttää. Miksi alettiin rukoilla ja miksi sitä on jatkettu? Nähtiinkö, että vaikka Jumala antaa anteeksi ja vaikka Kristuksen sovitustyö on täydellinen, niin ihminen ei ole. Meidän sydämemme harvoin muuttuu kovin lyhyessä ajassa.

Rukoilijat ovat ottaneet vakavasti sekä Jumalan pyhyyden että synnin vakavuuden ja raastavuuden. Sodan veritekojen seuraukset todella kantavat kauaksi, kauemmaksi kuin yhden sukupolven yli – Suomessakin sen tiedämme. Viha, pelko, suru ja kaikki sodan kauhut paaduttivat monen miehen ja naisenkin sydämen, mikä aiheutti tunnelukkoja ja tunnekylmyyttä perheisiin, kyvyttömyyttä kommunikoida, olla yhteydessä, iloita ja rakastaa.

Kivinen, jäinen, paatunut, kova sydän tarvitsee usein pitkän ajan sulaakseen ja tullakseen uudelleen eläväksi, herkäksi, tuntevaksi ja toisia huomioon ottavaksi. Rukous sulattaa meidän rukoilijoiden sydämiä, rukous auttaa meitä uskomaan rakkauteen ja tuo muutakin siunausta. Suorastaan tunnen sen rukouksen hengen kuin siunaavana sateena.

Sacre Coúrin, Jeesuksen pyhän sydämen papit muistuttavat minua ripin uudistavasta lahjasta. Sielunhoidon historiassa kerrotaan, miten kristinuskon 2000 vuoden aikana eri kirkoissa on ollut huoli siitä, miten ripittäytymisen tärkeää mahdollisuutta osataan hoitaa oikein, niin että saisimme sen tuoman syyllisyydestä vapautumisen, sovituksen ja lohdutuksen osaksemme. Rippi ja ripittäytyminen ei ole pakko vaan se on ilo, Sen tuomaa puhtautta ja herkkyyttä voisi verrata virvoittaviin vesiin, kylpyyn, rentouttavaan saunaan, puhtaalle tuoksuviin lakanoihin tai poutapilven keveyteen. Se ilo kuuluu pelastettujen kiitosvirressä Jesajan kirjan luvussa 12 (jae 3)”Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä!”- ”Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä!”

Rukoilemme yhdessä maapallon kaikkien kristittyjen kanssa, kautta kaikkien kristillisten vuosisatojen: Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon sinun nimesi. Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta. Sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iankaikkisesti. Aamen.

Virsi 315:1,3,4

Iltahartaus 2.12.2009 Matkalla jouluun

Sunnuntaina alkoi adventti, odotuksen aika. Olemme matkalla jouluun. Seison koululaisten edessä isossa salissa ja puhun, miten odotamme joulua avaamalla adventtikalenteria, yhden luukun joka aamu. Saatamme löytää sieltä jouluun liittyviä kuvia kuten aasin, lampaan, tähden tai joulun lapsen. “Mun kalenteris on aivan eri kuvat”, huutaa eräs lapsista.

Menen nettiin ja googletan kuvahaun sanalla JOULU. Kyllä, tuo lapsi on oikeassa. Sieltä löytyy nykyajan joulun kuvia: tonttuja, poroja, olkikoristeita, joulukuusia, lumisia kuusia, jouluhiiriä, joulupupuja, joulunalleja. Vasta seitsemännellä sivulla on jouluseimi, opiskelijapastorin kotisivulla. Tällä sukupolvella on eri kuvat – erilainen matkako myös. Teemmekö sittenkään matkaa jouluun vai joulusta poispäin?

Ennen vanhaan omat vanhemmat ja isovanhemmat kuljettivat kertomuksillaan meitä lapsia joulun tapahtumissa sanoin, kuvin ja sävelin. He halusivat uudenkin sukupolven saavan tietää ihmeellisestä matkasta. Saavan kokea iloa, joka kestää kauemmin kuin rikki menevät leikkikalut tai nopeasti häviävät joulusuklaat. Saavan kurkistaa pienestä luukusta taivaan saleihin. Nytkin voisi vaikka lastenlasten kanssa tehdä itse joulukalenterin, jonka kuvat olisivat kuin siltoja Raamattuun.

Tai voisimme ottaa lapsenlapsen syliin, avata Lasten Raamatun ja valmistautua jouluun kertomalla illasta toiseen kaikki joulukertomukset: pitkästä matkasta Nasaretista Betlehemiin, paimenista kedolla, kaukaisen maan tietäjistä, jotka lähtivät tähden perässä tietämättä, minne saapuvat, syntyvästä lapsesta, jolle ei ollut sijaa majatalossa, vaikka Hän olikin Kaikkivaltias, pakomatkasta Egyptiin ja miten lapsi kasvaa aikuiseksi ja täyttää tehtävänsä ristinpuulla halkaisten siten meille väylän auki taivaaseen.

Kertokaamme lapsillemme tai lastenlapsillemme joulun kuvista, joulun matkasta, joka on yhtä yötä pidempi. Asiasta, joka on yhtä joulukalenteria suurempi. Joulun pitkästä matkasta, joka alkaa taivaasta, Pyhän Kolminaisuuden rakkaudellisesta vuorovaikutuksesta, toisiinsa ja ihmiseen. Matkasta, joka alkaa ikuisuudesta ja myös päättyy iankaikkiseen, rakkauden läpäisemään kirkkauteen. Jumala itse tulee ihmiseksi Jeesus-lapsena.

”Hän, joka oli rikas, tuli meidän tähtemme köyhäksi, että me Hänen köyhyydestään rikastuisimme.”

Kristinuskossa uskomme mahdottomuuksiin. Niitä ovat juuri nämä: ”Jumala on syntynyt” ja ”Jumala on kuollut”. Kumpikin ristiriidassa sen kanssa, miten Jumala yleensä ymmärretään. Eihän Jumala voi kuolla-ei Hän olisi silloin Jumala. Samasta syystä, ei Hän myöskään voi syntyä. Kuitenkin niin uskomme ja siinä on uskomme ydin ja salaisuus.

Jumala halusi tulla ihmiseksi. Tuli, että saisi meidät vakuuttumaan, että Hän tietää – ei vain ulkokohtaisesti ymmärrä, vaan tietää-miltä tuntuu olla ihminen. Miltä tuntuu juosta ja laulaa, pomppia ja nauraa, itkeä, kuiskata tai huutaa. Miltä tuntuu, kun kaatuu ja satuttaa itsensä. ”Hänen nimensä on Immanuel, Jumala meidän kanssamme.”

Hän jätti elämänsä meidän ihmisten käsiin. Ja siksi tietää myös, mitä on kuolla. Ei vain sairauteen tai rauhallisesti vanhuuteen, vaan häpeällisesti, rangaistuna. Ei ole todellisempaa tapaa rakastaa kuin se, että antaa itsensä kokonaan: ajatuksensa, sydämensä, ruumiinsa.

Suuri Antaja ei antanut itseään vain kerran, vaan uudelleen ja uudelleen. Antaessaan Jumala on syvimmin itsensä. Pyhä Henki on annettu maailmaan, että voisimme olla osa Isän ja Pojan rakkautta ja läheisyyttä, tulla osaksi tätä antautumisen ikuista kehää, jossa rakkaus ja ilo vuodatetaan meihin, jotta se saisi tulla ylitsevuotavaksi ja vuodatetuksi eteenpäin muille. Siitä jouluna on kysymys: Jumalan läsnäolo meissä ja Hänen rakkautensa ja ilonsa tuomisesta maailmaan.

Kerrotaan tarinoita kuninkaista, jotka pukeutuvat valeasuun, esimerkiksi kerjäläiseksi, saadakseen selville, mitä alamaiset heistä oikeasti ajattelevat. Hallitsija tekee vaikutuksen, kun punainen matto levitetään, fanfaarit soivat, mutta köyhään kerjäläiseen suhtaudutaan toisin. Monen on vaikea uskoa Jumalaan, joka syntyy talliin, köyhille ihmisille, jotka eivät ole edes omassa kodissaan, vaan joiden pitää pyrkiä saamaan sijaa majatalossa.

Jeesuksessa Jumala on ihmiselle ymmärrettävä hahmo, Jumalan kirkkain kuva. Jouluna Hän astuu alas taivaasta ja tulee sydämeemme.. Jos joulua ei olisi, ei olisi tietä kuoleman varjon maasta kohti taivasta Sillä emme odota vain joulua, emme vain katsele neljän kynttilän rivistöä, jotka nousevat portaiden tavoin, askeleina jouluun vaan odotamme taivaan ilojuhlaa.

Tänä adventtina voimme valmistautua jouluun kertomalla Suuria kertomuksia, maalaamalla ikuisia kuvia, puhumalla ja laulamalla uskon, toivon ja rakkauden sanoja Hänestä, jonka kanssa elämä on sydämellisempää ja kuolema turvallisempaa kuin omassa varassamme.

Rukous:

Virsi 25:1,2

Iltahartaus 9.12.2009 Matkalla jouluun

Virsi 13:2 Nyt, toisen adventtisunnuntain jälkeen olemme taas matkalla jouluun, askeleen lähempänä. Raamattu kädessä, kohti Betlehemiä, paimenten kaupunkia. Kohti Jeesusta, Jumalaa, joka tuli ihmiseksi vastasyntyneessä. Hän tuli myös lupausten täyttäjäksi. Joulun matka alkaa jo kauan ennen jouluyötä. Sekä taaksepäin että eteenpäin on pitkä matka.

Lupausten tähdet loistavat läpi Raamatun. “Minä näen Hänet, en kuitenkaan nyt, minä katselen häntä, en kuitenkaan läheltä. Tähti nousee Jaakobista ja valtikka kohoaa Israelista.” profetoi Baarak satoja vuosia ennen Jeesuksen syntymää. Kaikki oli suunniteltu etukäteen, syntiinlankeemus ei hämmentänyt Jumalaa, joka ei alun perinkään halunnut olla diktaattori vaan rakkaus. Yksi tärkeä kuva Raamatussa tästä rakkaudesta on paimen.

”Minä annan teille profeetan, Mooseksen kaltaisen, joka puhuu minun kanssani kasvoista kasvoihin, häntä kuulkaa.” Tämän lupauksen löydän jo yli tuhannen vuoden takaa. Mooses oli ensin Egyptin prinssi, sitten paimen. Hän joutui Faaraon hovista erämaahan tapettuaan egyptiläisen. Hän paimentaa 40 vuotta appensa lampaita erämaassa, kunnes Herra ilmestyy orjantappurapensaassa. Herra ei ole unohtanut häntä. Hän on ollut uskollinen lampaiden paimentamisessa, vaatimattomassa työssä, toisen omistamia lampaita paimentaen.

Hän ei ole ollut kuin ne pahat paimenet, joista Hesekiel n.600 eKr. puhuu: ”Te ette ole hoivanneet uupuneita, ette ole lääkinneet sairastuneita ettekä sitoneet murtunutta jalkaa, te ette ole etsineet kadonneita ettekä lähteneet eksyneiden perään. Te olette kohdelleet lampaitanne tylysti ja kovin ottein. Minun laumani on hajonnut, kun se on jäänyt paimenetta, ja minun lampaani ovat joutuneet petojen suihin, kun ne ovat joutuneet erilleen laumastaan.”(Hes 34:4,5)

Nyt Mooses, 80-vuotiaana, laitetaan johtamaan suurta kansaa Egyptistä Luvattuun maahan, maahan, joka vuotaa maitoa ja mettä. Sauvan hän sai turvakseen ja Herraa hän sai katsella kasvoista kasvoihin .Ja Mooses lähtee matkaan kohti suurempia johdettavia laumoja, kohti suurempia erämaita, mutta ei yksin. Hän on esikuva Hyvästä Paimenesta, joka nyt johtaa meitä kohti Luvattua maata, taivasta.

Miksi tarvitsemme paimenta? Lampaat ovat suloisia, mutta adjektiivi ”lammasmainen” herättää kielteisiä mielikuvia. Lampaat ovat laumaeläimiä ja helposti johdettavissa harhaan.

Olin kerran yksin Jerusalemissa, arabialueella, vilkkaasti liikennöidyn tien varrella, kun yhtäkkiä juoksee vuohi tietä pitkin ja kaksi lasta sen perässä. Vuohi juoksee läheltäni, tartun sen kaulapannan naruun kiinni. Siinä minä seison, tien vieressä, vaaleahiuksinen turisti, kahdestaan vuohen kanssa. Ohikiitävät autot ovat täynnä tummia miehiä, jotka heiluttelevat käsiään ja nauravat. Siinä minä olen paimenena, tuntemattomien talojen ja ihmisten keskellä enkä osaa sanaakaan arabiaa. Minnekään en voi liikkua, sillä en voi jättää vuohta jäämään autojen alle ja lapset ovat hävinneet jonnekin. Vihdoin lapset tulevat äitinsä kanssa, joka vuolaasti arabiaksi kiittelee ja kumartelee ja ottaa vuohen haltuunsa. Minusta on mukava ajatella, että kenties Jumala lähetti yhden pohjoismaisen turistin, että tuo vuohi ei jäänyt autojen alle.

Ryntäilemmehän me ihmisetkin, kuvaannollisesti keskelle tietä, autojen eteen, vailla suojaa. Aina sieltä Raamatun alkulehdiltä lähtien olemme langenneet pahan ansaan, kuvittelemaan, että “meistä tulisi Jumalan kaltaisia niin, että tiedämme hyvän ja pahan”(1 Moos 3) – kuinka naurettavan iso valhe ja kuinka helposti me lammasmaiset ihmiset sen uskoimme ja uskomme. Unohduimme katselemaan kielletyn hedelmän ihanuutta ja kuin itsestään maistamaan sen ihanaa makua. Me olemme eksyviä lampaita ja tarvitsemme paimenta eikä Herra jätä meitä paimentamatta. Tulee Hyvä Paimen, tulee hän, jota käärme pistää kantapäähän, mutta joka murskaa käärmeen pään, pitää lampaista huolta, kuolemalla kuoleman voittaa.

”Taivaan Isäkö pistää meidät sitten kuntoon?” kysyi kerran kolmivuotiaani. Niin, rikkinäisiä me olemme ja kuntoonlaittamista tarvitsemme. Tarvitsemme myös  Raamatun sanan neuvoja ja toivon sanoja.

Lupauksen tähti loistaa hänen sanassaan: ”Minä etsin eksyneen ja tuon takaisin laumasta harhautuneen, minä sidon murtuneen jalan, minä hoivaan uupunutta, ja vahvat ja lihavat minä pidän kurissa. Minä kaitsen laumaani niin kuin sitä tulee kaita.” Hes 34:16 Paimen elää lampaidensa keskellä, syö, valvoo ja nukkuu ja lampaat ovat lämpöisenä laumana turkki turkkia vasten.

Kuninkaanlinnasta etsivät tietäjätkin taivaan kuninkaan lasta, mutta tämä löytyikin tallista, paimenten ja lampaiden ympäröimänä. Hän ei kaitse ylhäältäpäin vaan laskeutuu kedolle, alttiiksi vaaroille, mutta lupausten tähtien alle, valmiina palvelemaan laumaansa ja suojelemaan sitä, olemaan rakastava turva ja toivon syli.

Rukoilen samaa rukousta, kuin äitini ja isoisäni ja kymmenet sukupolvet ennen heitä ja jota Jeesuskin rukoili. Tämän rukouksen haluan opettaa lasteni lisäksi myös lastenlapsilleni:

Herra, olet minun paimeneni. Ei minulta mitään puutu. Sinä viet minut vihreille niityille, johdat minut vetten ääreen, jossa saan levätä. Sinä virvoitat sieluni, sinä ohjaat minua oikeaa tietä nimesi kunnian tähden. Vaikka kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi. Sinä katat minulle pöydän vihollisteni silmien eteen, sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä ja minun maljani on ylitsevuotavainen. Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä ja minä saan asua huoneessasi päivieni loppuun asti. Aamen.

Virsi 620:4,5

Iltahartaus 16.12.2009 Matkalla jouluun

Virsi 13:3 “Oi, kohta meille Kuningas, jo syntyy tallissa.” Näin me laulamme kolmantena adventtisunnuntaina, matkallamme jouluun. Kuningas – tallissa? Ei ole valtaa, kultaa eikä loistoa. Katto on pään päällä, mutta ei edes vuodetta. Kuninkaan äiti on nuori, köyhä tyttö, neitsyt Maria. Siellä Nasaretin ahtailla kujilla hän asui vanhempineen. Pieni huone ja kattotasanne lisätilana. Menitkö, Maria, talosi katolle tähtitaivasta katselemaan ja haaveilemaan? Olitko paimentanut koko päivän lampaita, piditkö vielä lampaankaritsaa sylissäsi miettien, millainen on Hän, joka luo sekä taivaan tähdet että tällaista pehmeyttä ja hellyyttä. Pohditko, saisiko itsekin olla pehmeyden ja hellyyden tuoja tähän kovaan maailmaan? Silloinko enkeli ilmestyy ja tuo terveiset tältä kaiken rakkauden lähteeltä?

Haluaisin olla Maria, haluaisin Jumalan lähettävän enkelin luokseni sanomaan: Terve armoitettu, Herra olkoon sinun kanssasi. Haluaisin ottaa tehtäväni vastaan nöyrästi, en ylpeänä, en peloissani. Haluaisin laulaa iloni julki: “Nälkäiset Hän on täyttänyt hyvyyksillä, ja rikkaat Hän on lähettänyt tyhjinä pois” ja sanojani toistelisivat ihmiset vielä vuosituhansien takaa. Haluaisin juosta kiiruusti vuorimaahan, Elisabethin luo, jonka tervehdys: “Siunattu sinä vaimojen joukossa” soisi korvissani kuin enkelten laulu. Haluaisin olla Maria, en Nasaretissa, Joosefin kihlattuna, vaan tässä ja nyt: kuunnella Herran siunattua viestiä, ottaa tehtäväni vastaan ja laulaa iloni julki.

Nuorena oli ihmeellistä, kun sai minun ja mieheni rakkauden hedelmiä kantaa kohdussaan ja ne tulivat ilmoille tyttärenä ja poikina; miltä tuntui kantaa Jumalan Poikaa, Jumalan rakkauden hedelmää, neitseenä? “Sai olla täysi malja Jumalan rakkauden”, runoili Anna-Maija Raittila virressään. Kumpaa Maria tarvitsi enemmän, rohkeutta vai luottamusta, kasvaessaan yhtä aikaa naiseksi ja Jumalan Pojan äidiksi?

Mariakin matkasi tietämättään jouluun omaa paimenpoikaansa synnyttämään.

Mistä minä Jeesuksen löydän tällä joulun matkallani, Miten olla Maria, malja, joka saa täyttyä Jumalan rakkaudesta? Miten olla köyhä paimen, valmis vastaanottamaan? Miten olla tietäjän tavoin viisas ja hoksata seurata joulun tähteä?

Jaakko Haavion lupaa joulusaarnassaan: “Jeesus löytyy Raamatun kapaloista, meidän seimemme on joulukirkko tai kotihartaus.” Joulukirkon seimelle rientäkäämme, Raamatun kapaloista vastasyntynyttä etsikäämme.

Vanha isäni piti paimenpojan laulusta, jossa tämä lauloi: “Nyt metsä kirkkoni olla, voi tällai palvella Jumalaa, nyt urkuni kauniit soikaa. Mun kirkkon katto on korkeella ja yks on Ystävä seurana, Hän kyllä muistavi poikaa, paimenpoikaa. Mä kaivan kirjani kontistain, sen äitivainaalta lahjaks sain, hän on jo tallella siellä, tallella siellä.”

Sytytän kynttilän, avaan Raamatun ja luen sanaa: ”Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan, ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä syntynyt on. Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valkeus. Ja Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh. 1:1-4, 14)

Siinä Jeesus on, minua vastapäätä, katson Häntä. Hän kuuntelee ja puhuu, elää ja vaikuttaa. Avaan sydämeni ja otan rakkautta vastaan. Enkelin sanoin: ”Hänen nimensä on Immanuel, Jumala meidän kanssamme.” (Matt 1:23)

Raamattu ei ole vain uskon, vaan myös rakkauden kirja. Se rakkaus on Raamatun sanoissa ja ajatuksissa, rakkauden lähteen sinne vuodattama. Sana tulee lihaksi Raamatussa ja Jeesuksessa. Tallissa syntynyt Kuningas ja Paimen ei ole elämän ulkopuolella kaukaisessa taivaassa, vaan kylmyyden, nälän, pakomatkojen, juorujen alaisena Hän täällä kulki. Jumalan Poika tuli ihmiseksi, tuli iholle. Hän tulee yhä, sanassaan ja sakramenteissaan. Hän, joka syntyi Betlehemissä, suomeksi: leivän talossa, tuli meille elämäksi. Saan syödä ehtoollisessa anteeksiantamusta, ravita itseäni ikuisilla sanoilla, turvautua kasteen armoon; kasteveteen on syntini upotettu ja otsaani ja rintaani piirretty ristinmerkit.

Rukoilemme: Kuningas ja Paimen, Jeesus Kristus, paimenna minua totuudellasi ja rakkaudellasi, kaitse kulkemaan oikeaa tietä. Kiitos, että johdatat Raamatun tähden loisteessa eteenpäin tätä joulun matkaa.

Virsi 52:1,2,5

Iltahartaus 23.12.2009 Matkalla jouluun

Virsi 13:4 Matkalla jouluun olen jo neljännellä portaalla, neljännen adventtisunnuntain jälkeen. Istun paimenten kedolla, lampaiden seassa. Paimentamisessa ei ole mitään odotettavaa, sen kun vain istua ja vartioida. Mutta yllättäen, taivas valaistuu, kuulen enkelikuoron ja näen taivaallisen sotaväen.

Ei ilmoitettu Kuninkaan Pojan syntymää kuninkaanlinnaan, ei maan mahtaville, vaan niille, joille oli luontevaa tulla talliin. Paimenet  tulivat pientä Marian paimenpoikaa katsomaan, ensimmäisenä tervehtimään häntä, josta oli kasvava Hyvä Paimen koko maailmalle. Beetlehemin paimenet saattoivat vartioida temppeliin meneviä uhrilampaita, uhreja syntiemme tähden. Paimenet olivat halveksittuja, haisivat lampailta, olivat aina töissä, eivät voineet edes sapattia viettää, mutta ensimmäisenä jouluna he saivat olla kunniavieraita. Nyt on syntynyt Hyvä Paimen, joka uhraa itsensä koko maailman syntien tähden, Hänen edessään kaikki, kuninkaat ja paimenet, ovat tasaveroisesti armahdettuja syntisiä.

Raamatun, ensimmäisen ja täydellisen adventtikalenterimme sivuilla on eri vuosisatoina  katseltu eteenpäin ”Häntä, jonka tähti nousee Jaakobista ja valtikka kohoaa Israelista”. Daavid, Jeesuksen isoisä ties monennessako polvessa, itsekin alkuaan paimenpoika ja sittemmin kuningas, sanoitti ja sävelsi kiitoslauluja Hänelle, joka oli tuleva, laumojensa keskellä, soittaen kannelta tai harppua.

Jouluna Jeesus tuli niin alas, niin lähelle. Uskommeko, että Hän on Jumalan Poika? Että Hänessä Jumala tuli ihmiseksi. Jouluna paimenet juoksivat hämmästyneinä ja iloissaan seimelle.  Jos  usko on iloa ja hämmästystä, niin he ainakin uskoivat!

Kaikki te profeetat, Raamatun paimenet, jouluyön henkilöt: mitä te näitte, kun katsoitte seimeen? Näittekö vain lapsen, vastasyntyneessä uuden elämän lupauksen? Näittekö vain syntymätähden vai näittekö enemmän, kahden tähden sakarat kuin ristissä, uhrikaritsa nostettuna  ristillä, vai näkikö joku teistä vielä pidemmälle: ristin takaa loistaa ylösnousemuksen valo. Tai näemekö me – sauvan kanssa vaeltava Jumalan kansa – vielä pidemmälle; katsommeko pilviin, kurottaudummeko näkemään: Kerran Kristus, Jumalan Poika, tulee kunniassaan ja vie meidät taivaalliseen kaupunkiin.

”Sillä lapsi on meille syntynyt, Poika on meille annettu…ja Hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhanruhtinas.” (Jes 9:5

Adventtikalenteri ja joulun matka ei päätykään jouluyöhön, vielä odottaa ikuinen joulu kerran iankaikkisuudessa, se, mihin paimenpoika huilua soittaessaan ja äidin kirjan kontista kaivaessaan halaji, muistaen, että äiti on jo “tallella siellä, tallella siellä” Huolehtikaamme siitä, että yksikään ei jää joukosta, vaan että koko suku pääsee perille iankaikkiseen iloon, sinne, missä on niin hyvä olla, ettei voi olla laulamatta.

Rukoilemme: Sua, Jeesusta, joulun lasta, me pyydämme päälle maan. Me oomme niin pienet vasta, tule meitä sä siunaamaan. Sinä oikea joulu anna joka pieneen sydämeen, läpi vaarojen meidät kanna, sinun luoksesi taivaaseen. Aamen.

Virsi 10:3-5

Leave a Reply

Your email address will not be published.